Kuoriudu poika, kuoriudu kotelostasi

”Mutta lapsi, hän seisoo lohduttomana rannalle vedetyn mattolaiturin vieressä, potkii katkenneita lautoja ja etsii pakotietä. Hän kuulee linnuttoman taivaan ujeltavan tuulen kutsuvan häntä nimeltä kuin kauan odottamaansa.”

Juhani Johansson olisi kyllä ihan tavallinen poika, jollei hän olisi seitsemän eri sijaiskodin jälkeen joutunut Saareen. Saareen, jossa poikakodin johtaja Herra Seebaot paimentaa poikia kuin lampaita, huomaamattaan että lampaiden karva muuttuu myöhemmin suden turkiksi. Kuka päättää, että Juhani Johansson saa tummat siivet jo ennen kotilostaan kuoriutumista?

”Kun Juhani Johansson näki meren ensimmäistä kertaa, se ei ollut sininen, niin kuin hän oli siihen asti kuvitellut.
          Meri on sininen, kimalteleva ja rannaton! Niin sinä saatana minulle sanoit ja niin sen on sitten kanssa oltava!”

Poika on heitteille jätetty, orpo. Poika on yksin, mutta hän ei ole yksinäinen. Hänellä on oma mieli, oma sielu, joka on kärsinyt vain muiden ihmisten tekojen vuoksi, mutta se ei ole rikkoutunut. Poika on hauras. Hän ei piiloudu, mutta piilottelee. Kätkien jotain sisäänsä, hän suojautuu. Poika katsoo, tarkkailee, mutta välttää sanoja. Välttäen puhumista, hän suojautuu.

Juhani Johansson on poika. Jo pienenä pojan herkät silmät joutuvat näkemään raakuutta, sairautta. Mutta hän ei pidä silmiään kiinni.

"Äiti liukuu pois uima-altaan luota, ikkunan viereinen korkea seinä estää poikaa enää näkemästä häntä. Mutta hänen hävitessään puiden ja pensaiden taakse kuuluu pieni, tuskin havaittava inahdus, heräävän lapsen varoitus siitä, että ilma täyttyy pian voimakkaista, vihlovista huudoista.”

Äiti on sairas, mutta vauva on elävä, pienen pojan alku joka ansaitsee kasvaa. Juhani Johansson ei anna äidin satuttaa Saulia. Hän pelastaa pikkuveljensä onnettoman ja heikon äidin mieleltään. Hän pelastaa Saulin kuoleman käsiltä.


”Sillä täytyyhän Ilkka Salmen käsittää, että joutuessaan seinää vasten nämä pojat eivät pysy hiljaa. Ne laulavat kuorossa, joka ikinen avaa suunsa ja laulaa. Niin ihminen tekee kun se pelkää tosissaan. Niin tekevät ainakin ne, jotka ovat joutuneet tänne. Jotka eivät halua olla enää mitään velkaa kenellekään.”

Juhani Johansson vihaa Kone Sjöblomia. Vihaa. Kone johtaa poikia, mutta pelkää itse joutuvansa muiden tasolle. Hän viihtyy pelottavan ja voimakkaan johtajan roolissa. Kunnes Ilkka Salmi, tumma jättiläinen ottaa vallan, eikä kukaan tahdo joutua hänen vihoihinsa. Juhani Johansson pysyy hiljaa. Sitten sinä yhtenä iltana johtajan tyttäret menevät aikaisemmin saunaan. Kone Sjöblom hyppää ikkunasta hyytävään talvi-ilmaan. Kaikki pojat pidättelevät henkeään. Konetta ei kuulu. Reissu on kestänyt kauan, liian kauan. Ilkka Salmi avaa ikkunan. Siellä hän on maassa, ei vastaa, makaa lumihangessa. Kukaan ei aio pelastaa Konetta. Sitten Juhani Johansson avaa suunsa. Hän ei pelkää yövartijaa, hän ei anna kenenkään jäädä kuolemaan lumihankeen, ei edes Kone Sjöblomin.


”Mies seisoo ikkunassa, ajattelee miten inhottava sana se on: huorinteko. Mutta sitä käytettiin oikeudessakin. Ja heidän oli myönnettävä, molempien sanottava, että kyllä, kyllä he olivat tehneet huorin. Monta kertaa ja monessa paikassa. Saadakseen sen mitä olivat tulleet hakemaan: laillisen vapauden toisiinsa.”

Juhani Johanssonin on erittäin mielenkiintoinen hahmo. Hän on harkitseva, utelias ja mietteliäs. Hänen salamyhkäisyytensä ja kiinnostuksensa perhosentoukkiin kiehtoo ja hypnotisoi lukijaa ahmimaan tarinaa eteenpäin. Juhani Johansson voi vaikuttaa ujolta ja haavoittuvaiselta, mutta hänestä löytyy voimaa, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja omia mielipiteitä. Hän on myös inhimillinen ja rakkaudenkipeä, uskottava hahmo, joka ei voi välttyä johtajan tyttärissä uhkuvasta naaraan viekkaasta vetovoimasta.



"Perhoset. Kaikki puhuvat vain perhosista. Siitä asti, kun tuhannet pienet keltaiset munat on tuotu viileisiin huoneisiin odottamaan seuraavaa kevättä, kaikki ovat kuin riivattuja.”

Itselleni Leena Landerin Tummien perhosten kodista nousi ajatuksia pintaan jo ennen kirjan avaamista. Nimi oli iskevä ja kiinnostava. Kirja vaikutti synkältä, ahdistavalta, jopa pelottavalta.
Kirjan alussa kuvataan aikuista Juhani Johanssonia, joka on saamassa ylennyksen suuren rakennusyrityksen varatoimitusjohtajaksi. Yrityksen johto on kuitenkin selvittänyt Juhanin taustoja, ja esille nousee kuolemantapaus menneisyydestä. Lapsuuden haamut palauttavat mieleen romahduttavia muistoja, joiden mukana lukija sukeltaa tarinan myötä yhä syvemmälle Juhani Johanssonin elämää. Mitä Saarella oikein tapahtui?

Kirja on juonellisesti ja kokonaisuutena kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tarkka ja taiteellinen kieli, ja sopiva sekavuus purivat minuun. Tarina on hyytävä, synkkä ja kova. Siinä ei häpeillä, eikä kaunistella. Se on kirjoitettu rohkeudella ja voimalla ja tulokseksi on saatu hieno pojan kasvutarina. Hengensalpauksia on jopa vaikeaa pukea sanoiksi.

”Hänen iltarukouksensa ovat muuttuneet vihankatkuisiksi sodanjulistuksiksi, joissa lemuaa veri ja kuolema: mereen paenneen valkoisen kissan ja kuolleiden kanojen nokitut sisukset huutavat syyllisen päätä vadille.”

Kirjaa ei malttanut laskea käsistään, mutta joka kerta kun niin teki, kesti hetken ennen kuin hengitys tasaantui. Lukija kietoutuu ja lumoutuu tiheään tapahtumaverkkoon joka tuntuu ajoittain jopa vangitsevalta. Henkilöhahmot ovat uskottavia, mutta tosin ärsyttävän vähäselitteisiä. Sivuhenkilöiden sisälle on hankala päästä, vaikka heidän tarinansa tuntuvat toisinaan jopa kiinnostavammilta kuin Juhani Johanssonin. Poikakodin poikia käsitellään yksilöinä melko vähän, mutta se ei häiritse. Mielenkiintoisina, yhtenä tarinan koossapitäjinä ovat Herra Seebaot (oikealta nimeltään Olavi Harjula) ja häneen kohdistuva symboliikka, sekä hänen perheensä sisäiset salaisuudet.


Tummien perhosten koti on kirjoitettu väkevästi ja rohkeasti. Se kysyy ravistelevasti, kuinka kauan ihmisen tarvitsee maksaa menneisyyden teoistaan? Milloin voi antaa itselleen anteeksi ja vapautua? Pitääkö muidenkin teoista maksaa? Kaikki on kiinni päätöksistä ja siitä uskaltaako kamppailla oman oikeutensa puolesta.

Elämä on lähes aina arvaamatonta. Pohdimme kaikki miten kohtalo määräytyy, onko joku päättämässä asioista puolestamme. Miksi toisen tarina on tummempi kuin toisen ja miksi toiset kärsivät enemmän? Koskaan ei tiedä milloin maailma vaatii rohkeutta itseltään. Jo se, että on kyllin vahva heittäytymään tilanteisiin, eikä pakene, on rohkeaa. Eläminen ei ole kaikille helpoin vaihtoehto, joillekin se, ja itselleen siihen oikeuden suominen, vaatii rohkeutta.

”Poika on ajat sitten päättänyt, että hänellä on oikeus. Aina siitä asti, kun perhosen munat otettiin esiin viileästä talvipesästä ja kannettiin perhoshuoneen lämpimään, hän on päättänyt olla paikalla, kun ensimmäiset toukat ryömivät esiin.”


kuvalähde: www.superstock.co.uk