Rohkeasti

Viimeisen kerran. Äidinkielen päättötyö on saatu vihdoin päätökseen ja on loppusanojen vuoro. Viimeiset langat sidotaan yhteen, liimataan viimeinen pala palapeliin. Mutta mille oikeastaan jätetään hyvästit?

8. luokan kevään viimeisillä äidinkielen tunneilla vihjailtiin seuraavan lukuvuoden päättötyöstä, johon pitäisi valita sana. Mieleni alkoi automaattisesti koota listaa sanoista. Tällä hetkellä hädin tuskin muistan, mitä muita sanoja edes käväisi mielessä. Kesän jälkeen, valinta oli selkeä. Ihmettelin, miksen epäröinyt ollenkaan tai miksen kokenut minkäänlaista sananvalitsemiskriisiä. Heti kun blogin pitäminen alkoi, tiesin vastauksen.

Nautin kirjoittamisesta silloin kun siihen voi käyttää sydäntä. Päättötyön tekemisessä se on toteutunut. Luovuus tulee sydämestä. Ja se mitä luovaan kirjoittamiseen tarvitsee, on rohkeus. Rohkeus luottaa itseensä ja uskoa omiin sanoihinsa ja seisoa niiden takana. Siksi valitsin rohkeuden sanakseni. Jo alusta alkaen tiesin, että tämä sana ei ole helpoimmasta päästä. Ja että tämä päättötyö tulisi vaatimaan minulta heittäytymistä. Jos olisin ajatellut mitä muut teksteistäni ajattelevat, en olisi onnistunut tekstien aikaansaannissa. En olisi saanut mitään aikaiseksi, jos en olisi voinut oikeasti syventyä siihen ja vain siihen mitä itse ajattelen.

Kaikenhan olisi voinut tehdä toisin. Paljon olisi voinut muuttaa. Mutta en muuttaisi. Ihan senkin vuoksi, että sanaani kuuluu hyväksyminen. Rohkeuteen kuuluu toki myös virheiden myöntäminen. Enkä kiistä ainakaan kirjoitusvirheitä.

Päättötyön tekeminen on ollut vaativaa, mutta blogimuodossa ajoittain jopa hauskaa. Erityisesti muiden postauksien lukeminen on ollut kiinnostavaa. Olen oppinut lukemaan toisen kirjoittamaa tekstiä tarkemmin ja on ollut hienoa huomata miten erilaisia ja persoonallisia kirjoittajia luokaltamme löytyy. Sekä haastavimmaksi että parhaimmaksi jutuksi koko työnteossa nimeäisin itsensä likoon pistämisen. Sen vuoksi on kokenut eniten turhautumisen tunteita, mutta myös eniten onnistumisen tunteita.

On pakko myöntää yksi tosiseikka. Rohkeus tuntui aluksi sanana jopa pelottavalta. Ehkä siitä syystä, että siihen liittyi salaisuuksia, paljon kysymyksiä ja paljon kiinnostusta. Ja kaikki on nyt niin yksinkertaista. Voimakas, lämmin, turvallinen, vankka. Sitä rohkeus sanana on. Ja sellaisena sen tunnen nyt sisälläni.

Kirjoittaminen on avannut monia lukkoja. Kaiken näiden kuukausien aikana koetusta inspiraatiostressistä ja muusta huolimatta, olen kasvanut kirjoittajana. Olen kasvanut rohkeammaksi kirjoittajaksi ja oma kirjoitustyyli tuntuu olevan nyt selkeämpi. Kaikki tuntuu loogiselta. Kirkkaalta. Voi henkäistä helpotuksesta ja todeta onnistuneen.

Näitä loppusanoja kirjoittaessa tunsin, että jotain puuttuu. Jotain hyvin tavallista ja tärkeää on jäänyt sanomatta. Rakkaus. Rakkaus vaatii taistelemista. Osaamista lähteä pois ja tulemista takaisin. Kuuntelemista ja puhumista. Olemista lähellä. Ymmärtämistä. Viha voi olla helppoa, mutta rakkaus, rakkaus ja rakastaminen vaativat rohkeutta.

Asiat tulevat päätökseen. Kauniit hetket voivat kestää vain vähän aikaa. Parhaimmat kokemukset jäävät muistoiksi. Joudumme hyvästelemään meille tärkeitä ihmisiä. Ihmissuhteet päättyvät ja henkinen hyvinvointimme voi murentua. Pieniksi teräviksi sirpaleiksi. Mutta oli tie kuinka uuvuttava ja muhkurainen, kuoppa kuinka syvä ja pimeä tahansa, voimme nousta ylös. Voimme jatkaa matkaa. Ja nämä ovat sentään vain viimeiset päättötyöni sanat. Eivät viimeiset rohkeuden askeleeni.

 

-C

kuvalähde: weheartit.com

Kuoriudu poika, kuoriudu kotelostasi

”Mutta lapsi, hän seisoo lohduttomana rannalle vedetyn mattolaiturin vieressä, potkii katkenneita lautoja ja etsii pakotietä. Hän kuulee linnuttoman taivaan ujeltavan tuulen kutsuvan häntä nimeltä kuin kauan odottamaansa.”

Juhani Johansson olisi kyllä ihan tavallinen poika, jollei hän olisi seitsemän eri sijaiskodin jälkeen joutunut Saareen. Saareen, jossa poikakodin johtaja Herra Seebaot paimentaa poikia kuin lampaita, huomaamattaan että lampaiden karva muuttuu myöhemmin suden turkiksi. Kuka päättää, että Juhani Johansson saa tummat siivet jo ennen kotilostaan kuoriutumista?

”Kun Juhani Johansson näki meren ensimmäistä kertaa, se ei ollut sininen, niin kuin hän oli siihen asti kuvitellut.
          Meri on sininen, kimalteleva ja rannaton! Niin sinä saatana minulle sanoit ja niin sen on sitten kanssa oltava!”

Poika on heitteille jätetty, orpo. Poika on yksin, mutta hän ei ole yksinäinen. Hänellä on oma mieli, oma sielu, joka on kärsinyt vain muiden ihmisten tekojen vuoksi, mutta se ei ole rikkoutunut. Poika on hauras. Hän ei piiloudu, mutta piilottelee. Kätkien jotain sisäänsä, hän suojautuu. Poika katsoo, tarkkailee, mutta välttää sanoja. Välttäen puhumista, hän suojautuu.

Juhani Johansson on poika. Jo pienenä pojan herkät silmät joutuvat näkemään raakuutta, sairautta. Mutta hän ei pidä silmiään kiinni.

"Äiti liukuu pois uima-altaan luota, ikkunan viereinen korkea seinä estää poikaa enää näkemästä häntä. Mutta hänen hävitessään puiden ja pensaiden taakse kuuluu pieni, tuskin havaittava inahdus, heräävän lapsen varoitus siitä, että ilma täyttyy pian voimakkaista, vihlovista huudoista.”

Äiti on sairas, mutta vauva on elävä, pienen pojan alku joka ansaitsee kasvaa. Juhani Johansson ei anna äidin satuttaa Saulia. Hän pelastaa pikkuveljensä onnettoman ja heikon äidin mieleltään. Hän pelastaa Saulin kuoleman käsiltä.


”Sillä täytyyhän Ilkka Salmen käsittää, että joutuessaan seinää vasten nämä pojat eivät pysy hiljaa. Ne laulavat kuorossa, joka ikinen avaa suunsa ja laulaa. Niin ihminen tekee kun se pelkää tosissaan. Niin tekevät ainakin ne, jotka ovat joutuneet tänne. Jotka eivät halua olla enää mitään velkaa kenellekään.”

Juhani Johansson vihaa Kone Sjöblomia. Vihaa. Kone johtaa poikia, mutta pelkää itse joutuvansa muiden tasolle. Hän viihtyy pelottavan ja voimakkaan johtajan roolissa. Kunnes Ilkka Salmi, tumma jättiläinen ottaa vallan, eikä kukaan tahdo joutua hänen vihoihinsa. Juhani Johansson pysyy hiljaa. Sitten sinä yhtenä iltana johtajan tyttäret menevät aikaisemmin saunaan. Kone Sjöblom hyppää ikkunasta hyytävään talvi-ilmaan. Kaikki pojat pidättelevät henkeään. Konetta ei kuulu. Reissu on kestänyt kauan, liian kauan. Ilkka Salmi avaa ikkunan. Siellä hän on maassa, ei vastaa, makaa lumihangessa. Kukaan ei aio pelastaa Konetta. Sitten Juhani Johansson avaa suunsa. Hän ei pelkää yövartijaa, hän ei anna kenenkään jäädä kuolemaan lumihankeen, ei edes Kone Sjöblomin.


”Mies seisoo ikkunassa, ajattelee miten inhottava sana se on: huorinteko. Mutta sitä käytettiin oikeudessakin. Ja heidän oli myönnettävä, molempien sanottava, että kyllä, kyllä he olivat tehneet huorin. Monta kertaa ja monessa paikassa. Saadakseen sen mitä olivat tulleet hakemaan: laillisen vapauden toisiinsa.”

Juhani Johanssonin on erittäin mielenkiintoinen hahmo. Hän on harkitseva, utelias ja mietteliäs. Hänen salamyhkäisyytensä ja kiinnostuksensa perhosentoukkiin kiehtoo ja hypnotisoi lukijaa ahmimaan tarinaa eteenpäin. Juhani Johansson voi vaikuttaa ujolta ja haavoittuvaiselta, mutta hänestä löytyy voimaa, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja omia mielipiteitä. Hän on myös inhimillinen ja rakkaudenkipeä, uskottava hahmo, joka ei voi välttyä johtajan tyttärissä uhkuvasta naaraan viekkaasta vetovoimasta.



"Perhoset. Kaikki puhuvat vain perhosista. Siitä asti, kun tuhannet pienet keltaiset munat on tuotu viileisiin huoneisiin odottamaan seuraavaa kevättä, kaikki ovat kuin riivattuja.”

Itselleni Leena Landerin Tummien perhosten kodista nousi ajatuksia pintaan jo ennen kirjan avaamista. Nimi oli iskevä ja kiinnostava. Kirja vaikutti synkältä, ahdistavalta, jopa pelottavalta.
Kirjan alussa kuvataan aikuista Juhani Johanssonia, joka on saamassa ylennyksen suuren rakennusyrityksen varatoimitusjohtajaksi. Yrityksen johto on kuitenkin selvittänyt Juhanin taustoja, ja esille nousee kuolemantapaus menneisyydestä. Lapsuuden haamut palauttavat mieleen romahduttavia muistoja, joiden mukana lukija sukeltaa tarinan myötä yhä syvemmälle Juhani Johanssonin elämää. Mitä Saarella oikein tapahtui?

Kirja on juonellisesti ja kokonaisuutena kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tarkka ja taiteellinen kieli, ja sopiva sekavuus purivat minuun. Tarina on hyytävä, synkkä ja kova. Siinä ei häpeillä, eikä kaunistella. Se on kirjoitettu rohkeudella ja voimalla ja tulokseksi on saatu hieno pojan kasvutarina. Hengensalpauksia on jopa vaikeaa pukea sanoiksi.

”Hänen iltarukouksensa ovat muuttuneet vihankatkuisiksi sodanjulistuksiksi, joissa lemuaa veri ja kuolema: mereen paenneen valkoisen kissan ja kuolleiden kanojen nokitut sisukset huutavat syyllisen päätä vadille.”

Kirjaa ei malttanut laskea käsistään, mutta joka kerta kun niin teki, kesti hetken ennen kuin hengitys tasaantui. Lukija kietoutuu ja lumoutuu tiheään tapahtumaverkkoon joka tuntuu ajoittain jopa vangitsevalta. Henkilöhahmot ovat uskottavia, mutta tosin ärsyttävän vähäselitteisiä. Sivuhenkilöiden sisälle on hankala päästä, vaikka heidän tarinansa tuntuvat toisinaan jopa kiinnostavammilta kuin Juhani Johanssonin. Poikakodin poikia käsitellään yksilöinä melko vähän, mutta se ei häiritse. Mielenkiintoisina, yhtenä tarinan koossapitäjinä ovat Herra Seebaot (oikealta nimeltään Olavi Harjula) ja häneen kohdistuva symboliikka, sekä hänen perheensä sisäiset salaisuudet.


Tummien perhosten koti on kirjoitettu väkevästi ja rohkeasti. Se kysyy ravistelevasti, kuinka kauan ihmisen tarvitsee maksaa menneisyyden teoistaan? Milloin voi antaa itselleen anteeksi ja vapautua? Pitääkö muidenkin teoista maksaa? Kaikki on kiinni päätöksistä ja siitä uskaltaako kamppailla oman oikeutensa puolesta.

Elämä on lähes aina arvaamatonta. Pohdimme kaikki miten kohtalo määräytyy, onko joku päättämässä asioista puolestamme. Miksi toisen tarina on tummempi kuin toisen ja miksi toiset kärsivät enemmän? Koskaan ei tiedä milloin maailma vaatii rohkeutta itseltään. Jo se, että on kyllin vahva heittäytymään tilanteisiin, eikä pakene, on rohkeaa. Eläminen ei ole kaikille helpoin vaihtoehto, joillekin se, ja itselleen siihen oikeuden suominen, vaatii rohkeutta.

”Poika on ajat sitten päättänyt, että hänellä on oikeus. Aina siitä asti, kun perhosen munat otettiin esiin viileästä talvipesästä ja kannettiin perhoshuoneen lämpimään, hän on päättänyt olla paikalla, kun ensimmäiset toukat ryömivät esiin.”


kuvalähde: www.superstock.co.uk

Katseen metsästäjä

Muistan vieläkin miltä tuntui tajuta olevansa epänormaali. Se tapahtui pikkuhiljaa ja varoen, ei heti silloin kun äitini lukivat minulle iltasatua kahdesta prinsessasta jotka rakastuivat toisiinsa ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se tapahtui silloin, kun lakkasin katsomasta itseäni peilistä harson läpi ja myönsin olevani erilainen.

Minulla on kaksi äitiä. Lapsuudessani he sanoivat ettei tytöstä kasva naista ilman kahden naisen kasvatusta. He sanoivat minun vielä joskus kohtaavan tytön, jonka vuoksi olisin valmis taistelemaan. He sanoivat rakkauden olevan sellaista. Naiset kokisivat sen naisten kanssa ja miehet miesten kanssa. Miesten työ oli luovuttaa spermaansa spermapankkeihin ja naisten kuului toimia sijaissynnyttäjinä miespareille. Äitini sanoivat sen kaiken olevan luonnollista tässä maailmassa.

Luokanopettajani oli nainen. Puhuessaan vakavista asioista hän tapasi nousta ylös tuolilta ja kävellä ympäri luokkaa katsoen kaikkia yksitellen silmiin. Hän kertoi meille rakkauden syntyvän kahdesta samanmerkkisestä voimasta. Hän kertoi sen olevan samaa sukupuolta olevien liitto, helppoa ja yksinkertaista. Muut lapset näyttivät olevan unenomaisessa tilassa kuunnellessaan tarkasti kaiken tiedon maailmasta mitä heille syötettiin. Opettaja vaikutti näyttelijältä. Eikä tunneilla kukaan koskaan kyseenalaistanut mitään. Tuntui kuin omat korvani olisivat olleet ainoita, jotka eivät lukinneet tietoa päähän.

Varttuessani vietin aikaa tyttöporukassa ja tapasimme istua kesäisin rannalla nuotion äärellä. Tulen liekkien lomitse katselin muiden ilmeitä ja katseita. Tuli paloi voimakkaana ja kuvasti hyvin ympärilläni olevien tyttöjen katseita, joissa näkyi nuoruuden kiihkeys, palava halu kokea ja tuntea. Näin kuinka katseet tarkastelivat toisiaan etsiskellen sopivaa silmäparia. Kun joillakin kohtasivat katseet, heidän kasvoilleen levisi hymy ja jokin selittämätön voima otti heissä vallan. He harkitsivat hetken ennen kuin uskaltautuivat lähestyä toisiaan ja tuntea toisen kosketuksen. Jotkut vetäytyivät syrjään, jotkut suutelivat julkisesti toisiaan. Se oli pariutumista. Ilta toisensa jälkeen nuotion ympärille muodostui uusia pareja.

Itse olin ujo ja välttelin katsomasta tyttöjä pitkään. Yritin kyllä tapailla tyttöjä. En vain tuntenut mitään. En edes kammoa, pelkoa tai inhoa, en tuntenut mitään. Mutta minä yritin. Enemmän kuin mitään toivoin pystyväni näkemään tytöissä sen mitä minun olisi kuulunut nähdä.

Sain ensisuudelmani liikuntatunnin jälkeen pukuhuoneessa. Tyttö oli minua vuoden vanhempi, emmekä olleet puhuneet aikaisemmin. Hän kysyi, että onko minulla tyttöystävää. Pudistin päätäni. Hän kysyi olinko koskaan suudellut ja tahtoisinko kokeilla. Hän tuli lähelle ja painoi huulensa omiini lyhyeksi aikaa. Hän hymyili lempeästi. Oma ilmeeni ei värähtänytkään. Juoksin pois, ennen kuin hän ehti siirtää kättään reidelleni.

Sen jälkeen menetin uskoni koko maailmaan. Tunsin itseni nurkkaan ahdistetuksi. Nähdessäni tyttöpareja, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni, aloin vihaamaan itseäni. Aloin vihaamaan äitejäni, jotka vakuuttivat hymyillen maailman pitävän huolen siitä, että löydän unelmieni tytön. Vihasin aikaa, joka oli hyödytöntä ja tunsin itsekin olevani hyödytön. Yritin tehdä elämästä helpompaa nukkumalla, koska olin kuullut joidenkin kuolevan nukkumalla pois, ja joskus toivoin sitä itselleni.

Koulussa saarnattiin edelleen rakkaudesta. Maailma voi kuulemma hyvin ja sodat olivat historiaa. Meille kyllä kerrottiin asioiden olleen huonosti ennen. Puhuttiin silloisesta kapinasta, vihasta, saasteista ja rakkaudenpuutteesta. Maailmassa vallitsi heteroseksuaalisuus. Ihmiset olivat sairaita ja käyttäytyivät likaisesti ja eläimellisesti. Miehet ja naiset menivät naimisiin keskenään. Avioliitot päättyivät usein eroihin. Miehet tappoivat naisia. Naiset tappoivat miehiä. Ihmisiä pakotettiin seksiin. Nuoria tyttöjä raiskattiin ja pakotettiin naimisiin vanhojen miesten kanssa. Ihmiset olivat surullisia ja voipuneita, kunnes lakkasivat etsimästä rakkautta vastakkaisesta sukupuolesta. Todettiin että miehet ja naiset ovat keskenään liian erilaisia ja säädettiin rakkauden laki, joka pyrki edistämään tulevaisuudessa koko maailman hyvinvointia. Sen mukaan aito sielunkumppani löytyisi vain samaa sukupuolta olevasta.

Miehet. Ainoa tieto tuosta minulle tuntemattomasta vastakkaista sukupuolta edustavasta ryhmästä oli se, etteivät ne sopisi naisten kanssa yhteen. Kuulin kerran jonkun tytön kertovan nähneensä miehen alasti. He naureskelivat sille, että miehen sukupuolielimet olivat erinäköiset kuin naisella. Yritin hakea asiasta tietoa googlesta. Mitään kuvamateriaalia ei löytynyt. Ei myöskään aiheesta alastomuus.

Aloin taas hitaasti avata silmiäni maailmalle. Kiinnostuin omista ajatuksistani, jotka soivat päässäni uhmakkaina ääninä ja halusivat päästä ulos. Minun oli pakko ratkaista salaisuus jota sydämeni piilotteli. Siksi kuljin kaupungilla tarkastellen ihmisiä päästä varpaisiin. Tutkin miesten liikkeitä ja kehonkieltä. Tutkin heidän vartaloaan. Heidän käsiään ja selkää. Hiuksia ja ihoa. Jotkut naiset puhuivat miesten kanssa. Joskus jopa halasivat toisiaan. Yritin tarkastellessani ikään kuin löytää heidän väliltä jotain yhteyttä. Ei mitään. He pitivät toisiaan siskoina ja veljinä. Heidän välillään ei ollut seksuaalista jännitettä. Mutta heidän välillään oli muuri.

Kukaan mies ei ollut koskaan katsonut minuun samalla tavalla kuin tytöt jotka näyttivät halunsa minua kohtaan häpeilemättömästi. Ryhdyin tutkimaan miesten silmiä, ja kysyin äänettömästi heiltä: miksi sinä et katso minuun? 

Aloin kiinnostua miehistä eri tavalla kuin naisista. Näin unia. Aloin ymmärtää että miehet kiehtoivat minua tavalla, jolla naisten kuuluisi kiehtoa minua. En nähnyt siinä mitään väärää.

Aloin jopa hymyillä. Ehkä olin likainen ja eläimellinen jäänne menneisyydestä, ehkä sperma, joka sijoitettiin biologisen äitini kohtuun, kuului likaiselle heteromiehelle. Joka tapauksessa tiesin että en voisi muuttua muuksi kuin olin. Ajatuksissani oli järkeä. Minussa oli järkeä. Maailma saattoi vaikuttaa väärältä paikalta minulle, mutta sille että synnyin tänne täytyi olla syynsä.

Minä en pelännyt erilaisuutta. Suoritettuani lukio-opinnot minä lähdin. En aluksi tiennyt minne, mutta tiesin, etten voinut jäädä paikoillenikaan. Etsin kaltaisiani. Olisin voinut sulautua katuvilinään loppuelämäkseni. Olisin voinut yrittää elää kuten naisten kuului. Mutta tahdoin purkautua, ampua itseni ilmaan kuin nuolen ja ensimmäistä kertaa elämässäni tein aloitteen omasta tahdostani. Lähdin voidakseni puhua, puhua ihmisille ihmisenä, en vain naisena.

Löysin vihreyttä, kauneutta, aidoista asioista ja Löysin rohkeita ihmisiä jotka eivät pelänneet katsoa silmiin. Naisia joiden katseesta löytyi muutakin kuin seksuaalista halua minua kohtaan. Ja miehen, jonka silmien läpi näin hänen sieluunsa.

Haasteeni oli kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin olin, maailmassa joka yritti muokata minusta samanlaista kuin kaikista muista. Jotkut ihmiset luulevat minun silti elävän kuten muut naiset. Mutta lapsi, jota kannan nyt sisälläni, ei ole tehty tavalla jota he luulevat. Lapsi on tehty miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Enkä pelkää mitä muut siitä ajattelevat. Lapsi on merkki siitä että minä olen onnistunut.

Seiso sen puolesta mihin uskot, vaikka seisoisit yksin.

Tässä on epätarkka, raju ja ruma kuva jonka värimaailmakin on tylsä ja yksinkertainen. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tankkeihin. Keskimmäisestä tankista etummaiseen jonka jälkeen silmä tarkastelee harmaata maata ja siinä olevia keltaisia viivoja. Sitten huomaa jotakin merkittävää. Mitä ihmettä tuo ihminen tekee? Yrittääkö hän kenties itsemurhaa? Mitä järkeä olisi mennä seisomaan metrin päähän tankista, sehän on kuin syöksyisi suoraan suden suuhun.   

Vuonna 1989 Kiinassa Taivaallisen rauhan aukion rauhaa rikkoivat mielenosoitukset. Kyseisen vuoden alkukesän aikoihin tapahtui jotakin poikkeuksellista. Kuvasta päätellen tuona päivänä ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Tunnelma Kiinassa sen sijaan oli levoton. Panssarijoukkoja vilisi pitkin Ikuisen rauhan katua ja sotilaat tappoivat satoja aseistamattomia opiskelijoita, työläisiä ja toimittajia täysin perustelemattomasti. Lähistöllä liikkuneiden ihmisten päälimmäisenä ajatuksena oli varmasti pitää itsensä elossa, vaikka he kokivatkin suurta vääryyden tunnetta ja vihaa.

Jotkut olivat kuitenkin pelottomia. Tavallisen ihmisen olisi ollut lähes mahdotonta pysäyttää panssarivaunujono, mutta mahdotonta ei ollut osoittaa maailmalle että ihmisten tappaminen oli väärin. Mahdotonta ei ollut osoittaa että oli valmis uhraamaan henkensä totuuden puolesta. Totuudesta taistelevien joukossa oli joku, joka ei juossut pakoon. Hän jäi seisomaan yksin kaikkien puolesta tankkien eteen ja onnistui estämään niiden etenemisen jopa puolen tunnin ajan. Tapahtuman jälkeen tämä tuntematon mies tunnettiin nimellä ”Tank man” (tuntematon kapinallinen).

Kuva on puhdas tilannekuva joka on napattu loistavalla hetkellä. Se saattaa ulkoisesti näyttää rumalta, mutta itse sanoma on voimakas ja kaunis. Silmäni suurenevat katsoessani kunnioittaen miestä jonka asento on suora, itsevarma ja katse eteenpäin. Kädet ovat rennosti sivuilla eikä hän suojaa itseään millään tavoin. Hänen valkoinen paitansa varastaa lähes muuten harmahtavasta kuvasta huomion. Mies on pienikokoinen, mutta hänen olemuksensa pysäyttää katseen, ihan niin kuin se pysäytti tankitkin. Tankit taasen näyttävät pahoilta, iljettäviltä ja vihaisilta. Koostaan huolimatta ne jäävät miehen varjoon. Ihan kuin ne nolostuisivat, olisivat hämillään. Kuvasta tulee jopa mieleeni taistelutilanne jossa hyvä voittaa pahan. Kuvaa katsoessani voin melkein sukeltaa tapahtumapaikalle ja vaikka miehen kasvoja ei näy, osaan kuvitella uhmakkaan ilmeen ja kiihkeän sankarin katseen hänen kasvoilleen.

Tämä kuva on miehestä jossa heräsi vääryden tunteita ja halu kapinoida, halu herättää ihmisissä kysymyksiä. Hänen tavoitteena tuskin oli tehdä itsestään suurta numeroa, sillä tähäänkään päivään mennessä ei ole saatu tietoa hänen henkilöllisyydestään tai siitä miten hänelle kävi mielenosoitusten jälkeen. Hänen tavoitteena oli vaikuttaa ihmisiin. Hän onnistui.

"When you're forced to stand alone, you realize what you have in you."
- Uma Thurman

Itsessäni kuvaa katsoessani herää tietynlainen onnistuneisuuden tunne. Kuva herättää minussa toivoa siitä, että maailmasta löytyy rohkeita ja vaikutusvaltaisia ihmisiä ja juuri niitä rohkeita ihmisiä jotka eivät pelkää vaikuttaa asioihin. Tai sitten pelkäävät ja vaikuttavat silti.

"Courage is not the absence of fear, but rather the judgement that something else is more important than fear."

- Ambrose Redmoon

On tärkeää oppia seisomaan sen puolesta mihin uskoo, vaikka seisoisikin yksin, mutta on myös rohkeaa antaa tukea toiselle. Rohkeutta ei ehkä voi antaa, mutta kunnioitusta voi. Totuus on se, että tarvitsemme toisiamme. Yksinkertaisesti. Jos kukaan ei kuitenkaan kuuntele, älkää pelätkö avata suutanne.
Tuntemattomia kapinallisia saisi olla enemmänkin.



-Capri

lähde: http://chinadigitaltimes.net/china/tank-man/

Kukka joka kukoistaa hädän hetkellä on kaikkein kaunein ja harvinaisin

Olen aina pitänyt yhtenä rohkeuden
roolimallina ja Disney-elokuvien
mieleenpainuvimpana hahmona
nuorta tyttöä joka lähtee sotaan
pelastaakseen isänsä, mutta tehdessään
oikeita valintoja hän pelastaakin koko
Kiinan. Mulan. Kaikista muista klassisista
Disneyn prinsessoista, Mulan on erilainen
ja hänen tarinansa kiehtovin ja vaikuttavin.

Näin elokuvan ensimmäistä kertaa jo yli
10 vuotta sitten. Nyt katsoessani sen uudestaan
ties kuinka monennetta kertaa, ei ollut edes
vaikeaa löytää siitä rohkeutta. Tämä on elokuva
joka ei pelkästään saa liikuttumaan tai nauramaan
tai edes ainoastaan sydäntä hakkaamaan
voitonriemusta, tämä elokuva on rohkeuden
ylistys ja kaikessa upeudessaan se antaa
voimaa ja uskoa itseensäkin.




Elokuva on tehty Yhdysvalloissa vuonna 1998 ja tarina tapahtuu Kiinassa, aikana jolloin hunnit hyökkäävät ja jokaisen perheen tulee valita yksi mies keisarillisen armeijan palvelukseen. Mulan omapäinen mutta hieman itsestään epävarma nuori nainen joka tahtoo ainoastaan tuoda suvulleen kunniaa Fa:n perhe lähettää tyttärensä liitonsopijalle mutta Mulan hermoilee eikä mikään mene putkeen. Mulan uskoo ettei hänestä ole koskaan morsiammeksi. Peilikuvaansa katsominen ei auta, eikä se kerro hänelle kuka hän on. Kun Mulan saa tietää sodasta, hän ei suostu päästämään vanhaa ja jo lievästi loukkaantunutta isäänsä sotimaan maansa puolesta, vaan päättää tekeytyä pojaksi ja karata isänsä sijasta armeijaan, silläkin uhalla että paljastumisesta seuraisi kuolemantuomio.

Tarinan hienoutta korostaa elokuvassa upea musiikki ja värimaailma. Pienet yksityiskohdat tekevät maisemasta kokonaisen ja todentuntuisen. Piirroselokuvan hahmojen kasvoille on saatu loihdittua aidon tuntuiset ilmeet ja tunteet. Musiikit ovat hyvin valittuja, erityisesti Christina Aguileran Reflection on mainitsemisen arvoinen kappale jonka sanoitukset osuvat juoneet täydellisesti.

Elokuva on kokonaisuudessaan nuoren naisen matka, kasvutarina perinteiden ja miesten hallitsemassa maailmassa. Naisten tavoitteena on päästä hyviin naimisiin ja jos ei sitä niin häärätköön sitten vaikka riisipelloilla. Mulanilla on vaikeuksia alistua näihin tapoihin mutta on valmis mihin vaan kunhan tulee hyväksytyksi perheensä silmissä. Armeijan palvelukseen lähtö muuttaa kaiken. Mulan tutustuu miesten elämään ja kirjaimellisesti elämään miehenä. Taipaleellaan hän kuitenkin huomaamattaan tutustuu myös itseensä ja vaikka aluksi oppimista riittää, niin lopulta Mulanista tulee yksi armeijan parhaimmista sotilaista. Maan puollustukseen kun ei riitä pelkkä voima, tarvitaan myös älyä ja uskallusta tehdä päätöksiä.

Mulanista ei kasva pelkästään mikään sotilas, hänestä kasvaa vahva ja peloton totuuden ääni johon luotetaan. Tarinasta löytyy yhtäläisyyksiä toiseen rohkeaan sankarittareen katolisen kirkon pyhimykseen Jeanne d’Arciin (Orléansin neitsyt) joka vapautti Ranskan maahan tunkeutuneista englantilaisista. Jeanne d’Arc oli lopuksi valmis kuolemaan totuuden puolesta, mutta hänen muistonsa elää yhä ja hänet muistetaan tärkeänä henkilönä joka loi uutta toivoa itsenäisestä Ranskasta.

Mulania pidetään koko perheen elokuvana, mutta käsitteenä se mielestäni kuulostaa turhan laimealta näin voimakkaalle tuotokselle. Se ansaitsisi tulla kutsutuksi pikemmin ”koko maailman elokuvana”, sillä sitä ei voi kuin suositella lämpimästi jokaiselle, niillekin aikuisille jotka epäröivät löytyykö Disney-leffoista mitään viisasta sanomaa. Itse asiassa juuri Mulan on hyvä esimerkki siitä, että Disneyn opetukset tajuaa parhaiten vähän vanhempana.

Katsoessa Mulanin kihkeää katsetta, huomaa että aidon rohkeuden äänen kuulee silloin kun valitsee vaikeamman tien. Mulan kertoo maailmalle sen mitä se ei välttämättä halua kuulla ja näyttää että riipumatta sukupuolesta tai iästä tai siitä millaisesta perheestä tulee, niin taistelemalla sen puolesta mitä omatunto sanoo oikeaksi, voi saavuttaa enemmän kuin odottaisikaan. Mulan näyttää valoa tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja yksi elokuvan tärkeimmistä pointeista on aito tyttöenergia. Tarina on rohkea karjaisu niille jotka epäröivät etteivätkö naisetkin olisi taistelijoita ja ansaitsisi päätösvaltaa.

Aidon taistelijan tunnusmerkki ei ole oikeanlainen ote aseesta. Se että Mulanin hieman haparoivat askeleet muuttuvat päättäväisen kulkijan askeleiksi, tekee hänestä aidon roolimallin. Vaikuttavaa on huomata että Mulan itse ei kaipaa ylistystä ja mainetta, hän hädin tuskin tajuaa kuunnelleensa rohkeuden ääntä ennen kuin Kiina häntä kumartaa. Pieni vaatimattomuus tekee Mulanista ihailtavan.

Kun valitsin päättötyöni sanaa, yksi inspiraationi lähde oli Mulan. Ei tarvitse montaa kertaa kysyä loistaako siitä läpi rohkeuden kauneus. Elokuvasta löytyy yksi kohtaus jota pidän yhtenä vaikuttavimmista kohtauksista mitä olen koskaan nähnyt. Voisin katsoa tämän elokuvan vain nähdäkseni kohtauksen jossa Mulan lähtee sotaan, varastaa isänsä haarniskan ja hänen lujatahdoiset kasvot heijastuvat miekasta jolla hän leikkaa hiuksensa.

    

Kuvalähteet: weheartit.com
         Otsikon sitaatti: Keisarin repliikki Mulan-elokuvasta


-Capri

Leijonan sielu

Kävellessäni kerran kesäisen yötaivaan alla

pimeää katua vain tyyntä tuulta kuunnellen,
joka toi mukanaan aavistuksen vaarasta,

tunsin jonkun lähestyvän

Kuin joku olisi kuiskannut kaukana,

korkojeni kopina sai toiset askeleet seurakseen,

Hengitykseni ei kuulostanut enää turvalliselta

käännyin ympäri

Erotin miehen ruumiin mutta en kasvoja

en ehtinyt pakoon, jalkani eivät kantaneet pitkälle

Hän hyökkäsi päälle, hän puristi suuni kiinni

Purin, hän potkaisi minut maahan

Huusin, hän veti minut tien sivuun

Hän istui päälleni, tarrasi likaisilla käsillään omiini
hän ei aikonut päästää irti

Sattui liikaa, olin voimaton, olin heikko

Hän tunki kielensä suuhuni

tahdoin pois, hän löi kasvojani

Kuin kipu olisi kaikunut äänenä korvissani
huutaen pelkoa, huutaen ettei ole pakoreittiä

Vaan mietin silloin mitä tekisi vahva naarasleijona
ovela ja sulavaliikkeinen
itsevarma ja voimakas
Jäisikö maahan makaamaan urhiksi joutuessaan?
Jäisikö viidakon pimeyteen,
heikomman raadeltavaksi?
Ei paljon vaatisi siltä puolustautua,
uskaltaa murahtaa

Kuin rohkea leijona, käytin viimeiset voimani
ja ennen kuin mies ehti avata housunnappini
puolustauduin ja puskin hänet pois päältäni
Kuin rohkea leijona, pelästytin hänet kuin nauravan hyeenan
ja pelastin oman nahkani näin sanoen:

"Voin näyttää heikolta edessäsi

mutta vannon paljastavani kynteni jos kosket

pakenen tuuhea harjani heiluen

ja ennen sitä huomaat hampaani

pimeyden keskellä kiiltää vain silmäni

jotka eivät pelkää vaan puolustavat

saalistajasta tuli saalistettava

tahdotko kuulla miltä leijonan karjaisu kuulostaa?"

-Capri

"En tahdo naimisiin!"

Hei! Kiitos paljon kaikille lukijoille rohkaisevasta kommentista jota olette lähettäneet.
Olen pannut merkille, että tämän blogin pitämisen myötä kiinnitän nykyään paljon huomiota
rohkeuteen. Olen pohtinut sanaa mielessäni kovasti ja metsästänyt kokoajan
postausideoita sieltä sun täältä. 

Tulin pohtineeksi rohkeutta mm. lukiessani  Anna-lehden (numero 36)
artikkelia Tansanialaisesta Pili Marwasta (14v) jonka isä on luvannut
hänet vaimoksi eräälle miehelle 369 eurosta. Tansanialaisesta pikkukaupunki
Tarimesta löytyy kuitenkin paljon rohkeita naisia jotka kertovat, ettei naimisiin
meno ole Pilin ainoa vaihtoehto. Hänen täytyy vain kääntää isänsä pää ja
saada äänensä kuuluviin.

Pili on rankan lapsuuden kokenut nuori vahva nainen joka on elämässään joutunut
taistelemaan milloin mitäkin vastaan. Joskus kuitenkin ei ole ollut pakotietä. Pilin ollessa
12-vuotias hänet ympärileikattiin.

Silti karmeista muistoista huolimatta Pili jatkaa elämäänsä katse eteenpäin.
Hän ei aio luopua toivosta. Kaupungin korkeimmalla kukkulalla asuu naisaktivisti
Upendo Issack. Hänen tavoitteenaan on lopettaa Tarimen alueella lasten ympärileikkaukset
ja alaikäisenä solmitut avioliitot. Hänen vieraakseen on saapunut asianajaja Dar Es Salaamista
Grace Mghamba, joka työskentelee lastenoikeusjärjestö Children's Dignity Forumissa.
Grace tapasi Pilin vuosi sitten haastatellessaan tyttöjä ala-ikäisenä solmituista avioliitoista.
Yhdessä he tahtovat auttaa Piliä ettei hänen tarvitsisi naida ventovierasta ja saisi opiskella
ensin ammatin itselleen.

Upendo ja Grace ovat jo vakuuttaneet Pilin äidin siitä ettei avioliitto ole Pilille nyt paras
vaihtoehto. Isää on kuitenkin vaikeampaa vakuuttaa. Pili pysyy silti rohkeana.
"Täällä suurin osa tytöistä haluaa naimisiin koska eivät tahdo erottua muista.
Piliä erilaisuus ei haittaa", Grace kertoo.

Pili taistelee oikeuksiensa puolesta ja lähtee kohti Dar es Salaamia jossa hän
saa Gracelta töitä ompelijana. 14-vuotiaalla nuorella naisella on kovat paineet.
Parhaassa tapauksessa kotikylään palaa aikanaan naimaton ompelija, joka pystyy
elättämään itsensä ja perheensä. Pahimassa tapauksessa hänet lähetetään takaisin
jo muutaman kuukauden päästä ja naitetaan alaikäisenä.

Pilillä elämä on vielä edessä ja hän tietää tarvitsevansa rohkeutta selvitäkseen.
Tätä rohkeutta on tunnistaa mikä itselle on oikein ja taistella sen puolesta mitä haluaa.
Järjestetyt avioliitot ala-ikäisinä ovat silti tässä maailmassa arkipäivää edelleen, toivottavasti
nuoret naiset saavat kuitenkin rohkeutta sanomaan ei ja ehkä juuri Pilistä kasvaa roolimalli
monille samoja kokemuksia kokeneille tytöille.

Artikkelin voi kokonaan lukea Anna-lehden tuoreimmasta numerosta edelleen.
Lupaan pitää jatkossakin silmät auki ja etsiä samankaltaisia selviytymistarinoita postauksiini!

"Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei pelkää.
Se tarkoittaa, että tekee sen,
mikä täytyy tehdä, vaikka pelkäisikin."

-Tuntematon-

~Capri