Viimeisen kerran. Äidinkielen päättötyö on saatu vihdoin päätökseen ja on loppusanojen vuoro. Viimeiset langat sidotaan yhteen, liimataan viimeinen pala palapeliin. Mutta mille oikeastaan jätetään hyvästit?
8. luokan kevään viimeisillä äidinkielen tunneilla vihjailtiin seuraavan lukuvuoden päättötyöstä, johon pitäisi valita sana. Mieleni alkoi automaattisesti koota listaa sanoista. Tällä hetkellä hädin tuskin muistan, mitä muita sanoja edes käväisi mielessä. Kesän jälkeen, valinta oli selkeä. Ihmettelin, miksen epäröinyt ollenkaan tai miksen kokenut minkäänlaista sananvalitsemiskriisiä. Heti kun blogin pitäminen alkoi, tiesin vastauksen.
Nautin kirjoittamisesta silloin kun siihen voi käyttää sydäntä. Päättötyön tekemisessä se on toteutunut. Luovuus tulee sydämestä. Ja se mitä luovaan kirjoittamiseen tarvitsee, on rohkeus. Rohkeus luottaa itseensä ja uskoa omiin sanoihinsa ja seisoa niiden takana. Siksi valitsin rohkeuden sanakseni. Jo alusta alkaen tiesin, että tämä sana ei ole helpoimmasta päästä. Ja että tämä päättötyö tulisi vaatimaan minulta heittäytymistä. Jos olisin ajatellut mitä muut teksteistäni ajattelevat, en olisi onnistunut tekstien aikaansaannissa. En olisi saanut mitään aikaiseksi, jos en olisi voinut oikeasti syventyä siihen ja vain siihen mitä itse ajattelen.
Kaikenhan olisi voinut tehdä toisin. Paljon olisi voinut muuttaa. Mutta en muuttaisi. Ihan senkin vuoksi, että sanaani kuuluu hyväksyminen. Rohkeuteen kuuluu toki myös virheiden myöntäminen. Enkä kiistä ainakaan kirjoitusvirheitä.Päättötyön tekeminen on ollut vaativaa, mutta blogimuodossa ajoittain jopa hauskaa. Erityisesti muiden postauksien lukeminen on ollut kiinnostavaa. Olen oppinut lukemaan toisen kirjoittamaa tekstiä tarkemmin ja on ollut hienoa huomata miten erilaisia ja persoonallisia kirjoittajia luokaltamme löytyy. Sekä haastavimmaksi että parhaimmaksi jutuksi koko työnteossa nimeäisin itsensä likoon pistämisen. Sen vuoksi on kokenut eniten turhautumisen tunteita, mutta myös eniten onnistumisen tunteita.
On pakko myöntää yksi tosiseikka. Rohkeus tuntui aluksi sanana jopa pelottavalta. Ehkä siitä syystä, että siihen liittyi salaisuuksia, paljon kysymyksiä ja paljon kiinnostusta. Ja kaikki on nyt niin yksinkertaista. Voimakas, lämmin, turvallinen, vankka. Sitä rohkeus sanana on. Ja sellaisena sen tunnen nyt sisälläni. Kirjoittaminen on avannut monia lukkoja. Kaiken näiden kuukausien aikana koetusta inspiraatiostressistä ja muusta huolimatta, olen kasvanut kirjoittajana. Olen kasvanut rohkeammaksi kirjoittajaksi ja oma kirjoitustyyli tuntuu olevan nyt selkeämpi. Kaikki tuntuu loogiselta. Kirkkaalta. Voi henkäistä helpotuksesta ja todeta onnistuneen.
Näitä loppusanoja kirjoittaessa tunsin, että jotain puuttuu. Jotain hyvin tavallista ja tärkeää on jäänyt sanomatta. Rakkaus. Rakkaus vaatii taistelemista. Osaamista lähteä pois ja tulemista takaisin. Kuuntelemista ja puhumista. Olemista lähellä. Ymmärtämistä. Viha voi olla helppoa, mutta rakkaus, rakkaus ja rakastaminen vaativat rohkeutta. Asiat tulevat päätökseen. Kauniit hetket voivat kestää vain vähän aikaa. Parhaimmat kokemukset jäävät muistoiksi. Joudumme hyvästelemään meille tärkeitä ihmisiä. Ihmissuhteet päättyvät ja henkinen hyvinvointimme voi murentua. Pieniksi teräviksi sirpaleiksi. Mutta oli tie kuinka uuvuttava ja muhkurainen, kuoppa kuinka syvä ja pimeä tahansa, voimme nousta ylös. Voimme jatkaa matkaa. Ja nämä ovat sentään vain viimeiset päättötyöni sanat. Eivät viimeiset rohkeuden askeleeni.
-C
